sunnuntai 23. lokakuuta 2016

lauantai 22. lokakuuta 2016

Elintärkeät kliseet.


On hetkiä, jolloin ihminen tarvitsee kliseitä elämään. Tiedätkös. Vaikka tavallisesti olisikin juuri se, joka ei aseta ruokailuryhmää pohjapiirroksessa sille selkeästi suunnitellulle paikalle tai joka ei kuvaile itseään työhakemuksessa ahkeraksi, helposti muiden kanssa toimeen tulevaksi ja nopeaksi oppijaksi. Niin siis siltikin kuluneista, muka-henkevistä lausahduksista voimaantumisen tunteen hakeminen voi sellaisina hetkinä tuntua hapelta keuhkoissa. Ehkä jopa tekohengitykseltä.

Kuules. Hetket ovat niitä sellaisia, kun pienenä ihmisenä toivoi jonkun nostavan lattialta rääkymästä, vaikka ei ollut pienintäkään aikomusta nousta ylös sen jonkun avustamana, vaan yksin itse. Tai kun halusi jonkun syöttävän viiliä, vaikka päätös suun tiukasti kiinni pitämisestä niin kauan, kun lusikka ei ole omassa kädessä, oli selkeä iltapalan alusta asti. 





Luulenpas sellaista. Että tarkoitus on laittaa pökköä pesään tismalleen siihen saakka, kun itse on taas valmis omin neuvoin roihahtamaan. Että itse merkitys on tuen tarjoaminen eikä apu lainkaan. Että elämään sinänsä kuulumattomat kliseet ovat kuin naulakkoja, joissa voi lounaan ajan roikottaa itseä. Pitstoppeja, joissa voi kokoilla hetken ajatuksia.

Tänään osaan jo pitää kliseisiä voimalauseita muunakin kuin huijaamisena; kaikkia ajatuksia ei tarvitse ajatella alusta asti itse. On loppujen lopuksi ihan okei klikkailla sydämiä aivan liian kulutetuille sitaateille - ja vieläpä tuntea jonkinlaista syvyyttä niissä. 

Jokos. Olet vakuuttunut kliseiden elintärkeydestä.


Follow my blog with Bloglovin

torstai 20. lokakuuta 2016

Mun kirjoittamisen tulevaisuus.

Klo 16.24

Törmään hetkiin. Silloin tuntuu turhalta asetella tänne sanoja.
Niin häviävältä.
Välillä kun koen sen vain itselle yksin puhelemiseksi.
Suoraan sanottuna: en haluaisi olla bloggaaja. 
Siihen liittyy niin paljon sellaista, jota en halua itseeni liitettävän.
Toisaalta rakastan Rinkeliä.
Tahtoisin vain kirjoittaa.
Enkä ainoastaan itselleni.
Vaan silmäpareille, jotka käyvät rivi riviltä läpi.
Ehkä arvostavat.
Ajatuksista ammentamista ja luomista. 
Ajattelin ennen, että vain ennennäkemätöntä tarvitsee arvostaa.
Äärimmäistä. 
Tässä maailmassa se tuntuu olevan jotakin muuta kuin 
se, miksi minä kirjoitan.
Kun minä haluaisin tehdä vain taideteoksia.
Kai tavallinenkin maalari voi tehdä tauluja.
Olisi yksinkertaista, jos intohimona olisi värit.
Taulu olisi yksittäinen tuotos, pysyvä ilmaisu itsestä.
Ripustaisin sellaisen seinälle.
Hetkestä syntynyt yksittäinen luomus, joka ei häviä ajassa.
Mutta miten tehdä sellaista kirjoittamalla.
Tarve vapauttaa sisältä on valtava.
Mutta millaisessa muodossa?
Tuntuu tuskaiselta.

Kun en kuitenkaan ikinä koskaan uskaltaisi kutsua itseäni kirjoittajaksi.

Näen alhaalta ylös.

Tulin kotiin, pötkähdin lattialle. Maha mörisi kello jotakin vaille viisi.

Sellaisina hetkinä, kun päässäni pyörii, menen makaamaan matolle. On helpompi hallita hallitsematonta tunnetta. Pistän pääni varpaiden tasolle, siten ajattelen. Varpaita kengissä minä nimittäin tuijotan aina silloin, kun ajatuspyörre yllättää mahdottomassa paikassa. Alaspäin katsellessani usein pohdin, pohdin, pohdin. En välttämättä mitään maailmaani mullistavaa - kunhan valutan alas ajatuksiani. Ja se usein helpottaakin. Mutta kattoa katsellessani suunta on ajatuksissanikin kuin toinen; näen, en niinkään pähkäile. Ja jos oikein hyvin näen ylös, naureskelen myös. Että näkisinpä asiat ihan aina samasta perspektiivistä kuin varpaani. Olisin varmasti paljon viisaampi. Ehjempikin, kun en niin kolhisi itseäni haasteisiin.

Matolla makoillessani minun ei tarvitse pohtia. Lattian rajasta yksinkertaisesti näen asiat tuoreella tavalla - selkeämmällä, yllättävälläkin. Yksiselitteisiä vastauksia tuskin kukaan pötköttämällä saa, mutta uudesta (ala)kulmasta katsottuna moni mielessä pyörivä kysymys on enää puolikas tai neljännes kokonaisesta.

Voi tadaa. Miksi valveillaoloaika menee lähes aina seisten.


Eilen kun tosiaan pötkähdin, halusin nähdä jo iäkkäät ajatukseni tuoreeltaan. Kuikuilin ajatuksiani ystävyydestä ja elämäni ihmisistä. En saanut vastausta kysymykseen siitä, mitä olen tehnyt saadessani ystävystyä upeiden ihmisten kanssa. Upea kun on aika valtava oman kohtalaisen itseni rinnalla. Itse asiassa en vastausta odottanutkaan. En usko, että edes haluan etsiä aktiivisesti sitä. Siinä niin makoillessani ymmärsin pohtia heitäkin, jotka mielelläni päästäisin pujahtamaan eristenauhojeni alta. On ihmisiä, joiden kanssa tahtoisin ystävystyä. Enkä kerro sitä itsellenikään usein. 

Sillä jollain tapaa takaraivossani yhä edelleen kolkuttelee yhtälö ystävyyden ja pysyvyyden mahdottomuudesta. 

tiistai 18. lokakuuta 2016

Asiaa mun hämmennyksistä.

Maailman meno saa aika usein minut hämmentymään. Toisella pallon puoliskolla tapahtuva (hurjuus) saa yleensä ennemminkin hämmentyneeksi kuin vihaiseksi. Ehkä siksi, että harvoin voi ketään yksiselitteisesti osoittaa sormella. Toisinaan hämmennyn myös joidenkin ihmisten seurassa. En minä silloinkaan ärsyynny - hämmennyn vain. Sellaista tapahtuu tilanteissa, jossa en odotuksistani huolimatta osaakaan lukea henkilöä ja hänen käytöstään. Hämmentymään minut saa moni muukin asia, kuten esimerkiksi tenttikirjassa toistuvasti esiintyvät luultavasti, kai ja ehkä. Oikeastaan kaikki sellaiset elämässä esiintyvät asiat, ne voivat olla yhtä hyvin hetkiä tai tunteita, jotka lipuvat todellisuuteen kysymättä yhtään keneltäkään lupaa. Ymmärtämättömyys, tietämättömyys tai kontrolloimattomuus ovat elämässäni suurimpia hämmennyksen lähteitä.

En ole varmasti koskaan pelännyt ajatuksiani. Harvoin ne saavat minut hämmennyksiinkään. Siitäkään huolimatta, että ne ovat vikkeliä, hurjan vaihtelevia, yleensä totaalisen päättömiä ja lukumääriltään älyttömiä. Syvälle päähän porautuvat ajatukseni voivat olla synkkiäkin, mutta en siltikään ole koskaan joutunut kauhistelemaan niitä. Sillä minä ymmärrän. Ymmärrän, että ajatuksilla voi leikkiä, niillä voi hullutella ja että villeimmätkin käyvät vain omalla tavallaan läpi todellisuutta. Ymmärrän, mistä ne syntyvät ja mahdollisesti myös miksi ne nousevat mieleen. Ajatukseni harvoin haahuilevat ääriviivattomina. Niiden kanssa on kaikesta päättömästäkin huolimatta helppo tehdä yhteistyötä.

Tunteiden vuoristorataa ja sitä rataa.

Koko elämäni ajan ajatuksien hallintaa suurempi haaste minulle onkin ollut omien tunteideni ymmärtäminen. Tunteeni tuntuvat samaa aikaa hurjan kokonaisvaltaisilta ja käsittämättömän abstrakteilta; tunnen kuin tunne olisi jotakin käsinkosketeltavaa ja konkreettista, mutta yrittäessäni tarttua kiinni ymmärtämällä koko sotku muuttuu kaukaisen abstraktiksi. Ei tokikaan aina, mutta haastavimmillaan kyllä. Tunteeni saavatkin minut hyvin usein hämmennyksen partaalle. Toisinaan tuntuu, että ne elävät minussa omaa elämäänsä välittämättä ymmärryksen halustani tai edes pikkuruisesta kontrollin vaateestani. 

On kai olemassa sanonta "mitäs sitä ihminen tunteilleen voi". Että ehkä joku toinenkin on tällä pallolla todennut tunteiden tutkimattomat tiet, niiden käsittämättömän itsenäisyyden. Itsenäisyys siis tunteille suotakoon? Sillä täyttä itsemääräämisoikeutta se ei automaattisesti kuitenkaan kai tarkoita.

Onneksi. Välillä myös harmiksi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Jos ei ole seppä jo syntyessä?

Ongelmani on kai aina lähinnä ollut se, että vaadin itseäni olemaan jo seppä syntyessäni.

On itse asiassa täysi automaatio minulle sellainen ajatus, että jollen ensimmäisellä kerralla osaa, niin olen sitten yksinkertaisesti kyseisessä asiassa hiton huono. Siihen tapaan kuin että jos ensimmäistä kertaa kynään tarttuessa ei synny esikoisteosta, koko kirjoittamista on turha edes jatkaa. Tai jos en ensimmäisellä yrityskerralla saa aikaan laskusta järkevää tulosta, tekisi mieli deletoida koko Excell koneelta. Olen minä miettinyt, mistä moinen mahtaa johtua. Perusluonteeltanihan olen kuitenkin suhteellisen pitkäjänteinen (ainakin sille päälle sattuessani) ja rauhallinen (hurjan innostuneena teen tosin valtavan poikkeuksen). 

Mietin muutamaakin mahdollista selitystä;

1. Olenhan luonteeltani aika ripeä tapaus eli k ä r s i m ä t t ö m y y s.
2. A n k a r u u s itseäni kohtaan. En voi olla sitä, mitä en salli itselleni.
3. T a h t o, joka peittää alleen kaiken muun. Kuten epäonnistumisesta syntyvän pitkäjänteisyyden.

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kaikkien näiden summa eli se vaatimustaso, jonka elämiselleni ja olemiselleni olen itse itselleni tällä luonteella huomaamattani luonut. On äärimmäisen hankalaa yrittää ujuttaa väliin ajatusta siitä, että harjoittelemalla voi tulla oikeasti hyväksi. Sillä sehän silloin tarkoittaa, että ennen harjoittelua on sillä saralla vajavainen - niin, perfektionismin mittapuulla. 

En oikeastaan osaa kaivata armoa itseltäni. Luulen, etten edes osaisi elää itseni kanssa "päätä silittelemällä". Eikä minulla edes ole paksua kuorta tai patoutunutta vihaa ankaraa tahtoani kohtaan. Kuitenkin se, mitä kaipaan, on useampien opettelukertojen hyväksyminen ja oppimiseeni uskominen. Myönnän, että olen sivuuttanut joitakin tilaisuuksia elämässäni sen vuoksi, ettei jokin asia ole tullut suoraan selkärangasta. En ole kyennyt antamaan sijaa harjoittelulle. Luotto omaa oppimista kohtaan on kai kuitenkin avainasemassa, kun tavoite on tulla hyväksi tai edes taidon kohtalaisesti omaavaksi - tai ylipäätään uuteen asiaan tartuttaessa! 

Toisaalta taas. Vaikka olen ollut aina kärsimätön omaa osaamattomuuttani kohtaan, olen edelleenkin sitä mieltä, että kaiken voi kyllä oppia (laulamista lukuunottamatta, hah).


On ehkä väärin sanoa, etten ole luonnostani esiintyjä tai että olen huono esiintymään. Olenhan minä esiintynyt pienestä asti vaikka ja missä, mutta en vain puhumalla. Olen joutunut opettelemaan ihmisten edessä puhumista - milloin missäkin suullisessa esitelmässä tai ryhmätyökatsauksessa. Perjantaina totesin, ettei siitä kyllä edelleenkään yhtään mitään tule. Tai ehkä ihan vähän jotain hirmuisella tsempillä. Käsien vispaus ei näkynyt ehkä ihan takariviin saakka. On hurjaa, että vaikka kuinka ajattelin, ettei mokaaminen todellakaan tuttujen ihmisten edessä haittaa ja oikeasti tahdoin tarttua harjoitusmahdollisuuteen, en vain kyennyt hallitsemaan itseäni. Jännitti niin hitsinmoisesti ne neljä kokonaista lausetta. Ihan tyhmää, turhaa ja nolohkoa, tiedostan sen kyllä ihan jokainen kerta.

En itse asiassa edes tiedä, miksi ihmisten edessä puhuminen on niin selkeästi harppaamista epämukavuusalueelleni. Sillä loppujen lopuksi kuka mahtaa edes kiinnittää minuun sen suurempaa huomiota? Okei, en ehkä ole puhuja syntyjäni, mutta jo elämäni helpottamiseksi haluan edelleen jatkaa opettelua. Kuten äitinikin sanoi, täytyy vain tehdä, tehdä ja rutinoitua. Ja kyllä se kuulemma sittenkin, Brysselin kokoustenkin jälkeen yhäkin, vielä jänskättää ja jälkeenpäin mietityttää. 

torstai 13. lokakuuta 2016

Syksy puski uudenlaisena.

Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 

Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä - päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.

Aina narun toisessa päässä.

Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä - kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien "mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää"-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin "eivät huolet kantamalla kevene" merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 

On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.

Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.